Olen vihkinyt tänä vuonna samaa sukupuolta olevan parin avioliittoon kirkollisesti. Koska perusteita ratkaisulleni on kysytty, olen koonnut ne lyhyesti. Julkaisen ne tässä ilman itse toimitukseen liittyviä tietoja. Lausumassa on käytetty pohjana Kai Sadinmaan vastinetta kanteluun, ja asianajaja Juha-Pekka Hippi on avustanut sen laadinnassa. Minun asiassani ei ole tehty kantelua, vaan tuomiokapituli on itse käynnistänyt kantelua vastaavan prosessin ja pyytänyt minulta lausumaa selvityspyyntöön koskien asiaa. 

Olen vihkinyt samaa sukupuolta olevan parin avioliittoon --. Olen pappina julkisen vallan edustaja ja siten velvoitettu toteuttamaan virkamiesvelvollisuuttani myös vihkimisten osalta. Julkisoikeudellisena yhteisönä kirkolla ei ole perusteita olla noudattamatta lain asettamia velvoitteita.

 

Kirkkojärjestyksen 2 luvun 18 §:n mukaan avioliittoon vihkimisen edellytyksinä ovat kirkon jäsenyys ja suoritettu rippikoulu. Vihittävien sukupuolista ei sanota mitään. Kirkkojärjestyksen 1 luvun 4 § mukaan ”Kirkon jäsenellä on oikeus päästä osalliseksi kirkon pyhistä toimituksista ja seurakunnan tarjoamista muista eduista kirkkolain ja kirkkojärjestyksen säännösten mukaisesti.” Edelleen kirkkojärjestyksen 2 luvun 24 § mukaan ”Seurakunnan jäsenellä on oikeus saada kirkolliseen toimitukseen toivomansa oman seurakunnan pappi, jollei pakottava syy sitä estä. Pappi on velvollinen seurakuntansa alueella suorittamaan kirkollisen toimituksen myös toisen seurakunnan jäsenelle. Pappi saa pyynnöstä suorittaa kirkollisen toimituksen myös toisessa seurakunnassa.”

 

Olennaista oikeudellisessa tulkinnassa on siten se, että kirkko ei ole omilla päätöksillään antanut ratkaisuja, jotka rajoittavat vihkimisen vain eri sukupuolta oleviin. Myönnän toimineeni piispojen tämän hetkistä ohjeistusta vastaan. Piispojen ohje voidaan kuitenkin katsoa olevan vastoin sekä kirkon järjestystä että vallitsevaa käytäntöä vihkiä kaikki kirkon jäsenet, jotka ovat käyneet rippikoulun. Lex superior –säännön mukaisesti ohjeistus tällöin väistyy, eikä ristiriitaista ohjetta tarvitse tai jonkun tulkinnan mukaan jopa saa noudattaa. Piispojen ohjeistuksen ei voi myöskään katsoa olevan sellainen, jonka voisi katsoa olevan riittävän tasoinen näin merkittävän muutoksen tekemiseen. Koska riittävän korkeaa, eli kirkolliskokouksen ratkaisua asiasta ei ole, siksikään samaa sukupuolta olevien vihkineeseen pappiin ei voida kohdistaa minkäänlaisia oikeudellisia seuraamuksia. Järkevää logiikkaa noudattaen, mikäli kirkolliskokous päättäisi ottaa sallivan kannan samaa sukupuolta olevien vihkimiseen, silloin piispojen ohjeistuksen katsottaisiin olleen kirkolliskokouksen ohjeistuksen vastainen, eikä piispojen ohjeistusta saisi vastaavasti silloinkaan noudattaa. Piispoja ei tulisi silti rankaista väärästä päätöksestä ja kirkon vastaisesta opetuksetsa. Kun kyse on tulkinnasta, ei osittainenkaan rankaisulinja ole perusteltu.

 

Siten nykyinen kirkkojärjestys mahdollistaa kyseiset toimitukset. Kyse on myös siitä, onko piispojen ohjeistus lain mukainen ja voiko virkamies sitä soveltaa. Piispojen ohjeistusta en siten kokenut voivani noudattaa, sillä sen voi katsoa olleen paitsi perustuslain myös kirkkojärjestyksen vastainen. En ole myöskään rikkonut pappislupaustani muiltakaan osin, vaan toteuttanut sen henkeä mitä suurimmassa määrin. Jos kirkko haluaisi, ettei vihkimisiä ja siunaamisia toimitettaisi, niin se edellyttäisi kirkolliskokouksen erillistä päätöstä olla vihkimättä. Tämän näkemyksen on esittänyt myös selvityksessään professori Urpo Kangas, jonka mukaan papilla on velvollisuus vihkiä samaa sukupuolta olevia ja että oikeutta kieltäytyä vihkimisestä tulisi säätää lain tasolla. Siksikään vihkimisestä ei tule seurata minkäänlaista seuraamusta. Vetoan myös perustuslain pykäliin 22 ja 107. Niiden mukaan kirkkolaki – ja järjestys ovat alisteisia perustuslaille ja kansainvälisille ihmisoikeussopimuksille. Siten en voi katsoa rikkoneeni kirkkojärjestystä.

 

Mainitun Lex superior -periaatteen mukaan ylempi oikeussäännös sivuuttaa alemman, mikäli niissä on ristiriita. Mikään laki ei voi siten olla ristiriidassa perustuslain tai kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa. Kirkkolaki ei rajoita vihkimistä vain eri sukupuolta oleviin. Siinäkin tapauksessa, mikäli kirkkolain tulkittaisiin rajaavan avioliiton vain eri sukupuolta olevien vihkimiseen, olisi tulkinta ristiriidassa perustuslain 22§ ja 107§:ien kanssa. Siinä tapauksessa kirkkolain soveltaminen väistyisi lex superior-periaatteen mukaisesti. Vaikka perustuslaki antaa kirkolle itsemääräämisoikeuden, ei se tarkoita, että kirkko saisi rikkoa perustuslakia muilta osin. Mitkään säädökset, myöskään kirkolliset, eivät saa olla ristiriidassa kaikkein ylempien säädösten eli kansainvälisten ihmisoikeussopimusten kanssa. Ne säätävät ihmisten yhdenvertaisuudesta lain edessä.

 

Tuon esille myös sen, että Kirkkohallituksen laatimaa Oikeudellista selvitystä avioliittolain muutoksista 4/2016 ei tule tulkita kritiikittä. Selvitys on vain yksi näkökulma. Selvitys antaa vaikutelman, että se pyrkii vahvistamaan kirkon opillisen ja toisaalta oikeudellisen tilanteen yhtenevyyttä. Oikeudellisesti keskeisin argumentti siinä perustuu vihkikaavan sanamuotoihin, mikä ei ole keskeinen tai relevantein seikka. Toimitusten kirja ei ole juridinen dokumentti. Sen osoittaa myös se, että pappi työssään soveltaa sitä jatkuvasti. Esimerkiksi toimitusten kirja puhuu kasteen yhteydessä vanhemmista ja isästä ja äidistä. Joskus kasteessa on läsnä vain yksi vanhempi. Joskus paikalla on kaksi äitiä tai kaksi isää. Silti pappia ei tuomita kirkkojärjestyksen rikkomisesta. Sama tilanne on kyseessä silloin, kun kirkkokäsikirja puhuu sulhasesta ja morsiamesta: se ei ole riittävä peruste tuomiolle. Kirkkokäsikirjaa voi soveltaa. Yksi esitetty peruste antaa rangaistuksia samaa sukupuolta vihkineille papeille on vastaavat rangaistukset naisten pappeuden vastustajille. Näen näissä kahdessa eri tapauksessa paljonkin eroa. Papin viran avaamisesta naisille tehtiin kirkolliskokouksessa yhteinen päätös. Samaa sukupuolta olevien vihkimättä jättämisestä ei ole kirkolliskokouksen päätöstä. Kirkkojärjestyksessä edelleen lukee, että kaikki jäsenet ovat oikeutettuja kirkollisiin toimituksiin. Toinen eroavaisuus on rikkeen luonteessa. Käsittääkseni naisten pappeutta vastustaneille on annettu rangaistuksia muunmuassa työtehtävistä kieltäytymisestä ja oman piispan vihkimisestä ja siten toiseen kirkkokuntaan liittymisestä. En ole kieltäytynyt virkatehtävästäni, vaan noudattanut virkani velvollisuuksia.

 

Kirkkohallitus ei ole antanut selkeää perustelua, miksi se ei ole yhtynyt professori Kankaan perusteltuun lausuntoon. Olen velvoitettu siunaamaan samaa sukupuolta olevia pareja, en vain juridisesti, vaan myös moraalisesti ja teologisesti. Kyse on tasa-arvosta ja kansainvälisistä ihmisoikeuksista, joihin Suomen valtio on sitoutunut. Vihkimisen kirkollinen ja kristillinen ydin on siunaamisessa. En voi kieltäytyä siunaamasta toisiaan rakastavien ja toisiinsa sitoutumaan haluavien parien liittoa. Minulla ei ole siihen oikeutta. Kristityn ja papin tehtävä on välittää Jumalan armoa ja rakkautta, ei olla niiden esteenä. Meidän on tunnustettava seksuaalivähemmistöjen täysi ihmisarvo ja vahvistettava heidän välinen rakkautensa myös institutionaalisesti.

 

Luterilainen teologia ei aseta esteitä samaa sukupuolta olevien avioliitolle. Sen mukaan ei ole olemassa kirkollista avioliittoa. On vain valtiollinen avioliitto, jota esivalta säätelee. Vähän katekismuksen avioliitto-liitteessä Luther selkeästi toteaa avioliiton olevan maallinen asia ja että pyydettäessä papin on vihittävä tai siunattava. Hän totesi, ettei ole pappien ja kirkon työntekijöiden asia antaa häistä ja avioliitosta säädöksiä ja määräyksiä. Luther kirjoittaa: ”Kukaan ei voi kieltää, etteikö avioliitto olisi ulkonainen, maallinen asia kuten vaatteet ja ruoka, koti ja kontu, maallisen esivallan alaiseksi asetettu...” Luterilaisen kirkon tunnustus, Augsburgin tunnustus, on Lutherin kanssa samoilla linjoilla (18§). Avioliitto liittyy maallisen hallinnan piiriin. "Me tunnustamme, että kaikilla ihmisillä on vapaa ratkaisuvalta, johon kuuluu järjellinen arvostelukyky, vaikkakaan sen varassa ei ilman Jumalan apua kyetä alkamaan eikä varmasti päättämään mitään, millä on merkitystä jumalasuhteessa, vaan se on voimassa ainoastaan tämän elämän toimissa, niin hyvissä kuin pahoissakin. Hyviksi sanon tällöin tekoja, jotka ovat lähtöisin luonnollisesta hyvästä, kuten työn tekeminen pellolla, halu syödä ja juoda, halu saada ystäviä, halu pukeutua, halu rakentaa talo, halu ottaa vaimo…” Mitä piispojen ohjeistukseen tulee, tunnustuskirjoissa sanotaan aiheesta piispat ja avioliitto: "Vielä on puhuttava tuomiovallasta niissä asioissa, joitka kanonisen lain mukaan kuuluvat ns. kirkollisen tuomioistuimen alaan. Niitä ovat erityisesti avioliittoa koskevat asiat. Sekin valta kuuluu piispoille vain humano jure (inhimillisen oikeuden nojalla), mikä säädös ei ole edes vanha. Justinianuksen Codex ja Novellae ovat osoituksena siitä, että vielä noihin aikoihin maalliset viranomaiset ratkaisivat avioasioita. Maallisten viranomaisten velvollisuus on jure divino ottaa hoitoonsa nämä oikeusjutut, milloin piispat lyövät velvollisuutensa laimin. Sen kirkkosäännötkin myöntävät. Siksi piispoja ei ole pakko totella edes tämän tuomiovallan tähden. On tarpeen perustaa muita tuomioistuimia myös siksi, että piispat ovat säätäneet muutamia epäoikeudenmukaisia avioliittolakeja, joita he omissa tuomioistuimissaan seuraavat." (Paavin valta ja johtoasema, alaluku: Piispojen hallinto- ja tuomiovalta)

 

Samaa sukupuolta olevien avioliitolle ei ole myöskään raamatullisia esteitä. Miehen ja naisen väliseen sopimukseen perustuva avioliitto ei ole Jumalan eikä Jeesuksen määräämä. Perheen ja parinmuodostus on sidoksissa vallitsevaan kulttuuriin. Siksi avioliiton luonne on vaihdellut riippuen ajasta ja paikasta. Ei ole olemassa mitään Raamattuun perustuvaa yhtä oikeaa avioliiton muotoa. Jos olisimme raamatullisia, niin mies voisi vaikka ostaa vaimon tai kaksi, kuten patriarkka Jaakob tai pitää seitsemääsataa vaimoa ja kolmeasataa jalkavaimoa kuten kuningas Salomo. On järjetöntä puhua näissä tapauksissa avioliitosta sen nykyisessä merkityksessä. Vaimo oli Raamatussa miehen omaisuutta, kuten karja, pelto, talo ja muu irtaimisto.

 

Suomessakin vielä vuoteen 1930 oli voimassa naisen edusmiehisyys, jolloin naiset eivät edes saaneet itse päättää avioliitostaan. Kirkko ei ymmärrettävästi olisi voinut elää vanhentuneen käsityksen kanssa erillään muun yhteiskunnan tulkinnasta ja jatkaa edusmiehisyyden aiempaa tulkintaa. Samantapainen keskustelu käytiin aikoinaan myös eronneiden vihkimisestä. Vaikka kieltämiselle olisi ollut huomattavasti tasa-arvoisen avioliiton kieltämistä vankemmat raamatulliset perusteet, kielteinen tulkinta muuttui ja eronneita alettiin vihkiä. Avioliittokäsitykset ovat siis muuttuneet kirkossa aiemminkin, joten samaa sukupuolta olevien vihkiminen ei ole ainutlaatuinen haaste kirkolle. Kyse on avioliittokäsityksen tarkentamisesta nykyistä yhteiskuntajärjestystä ja ajan tulkintaa vastaavaksi.

 

Jeesuskaan ei estä tasa-arvoista avioliittoa. Hän ei puhunut ihmisen seksuaalisuudesta sanaakaan, ja avioliitostakin vain yhden ainoan kerran, kun fariseukset panivat hänet koetukselle kysyessään saako mies hylätä vaimonsa mistä syystä tahansa. Jeesus vastasi, että Jumala teki alun perin ihmisen mieheksi ja naiseksi ja siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa niin, että nämä tulevat yhdeksi lihaksi. Jeesus jatkoi, että minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako. Avioliiton solmineet mies ja nainen eivät enää ole kaksi, he ovat yksi. Ei ole kysymys siitä, että Jeesus olisi vahvistanut avioliiton miehen ja naisen väliseksi. Hän ei voinut tehdä kannanottoa homoliittojen puolesta tai niitä vastaan, koska se ei ollut siihen aikaan mahdollista. Jeesus vastasi kysyttyyn asiaan, ei moniin eri tämän päivän kysymyksiin avioliittoa koskien. Nykymuotoista, toisiaan rakastavia ja sitoutumiseen haluavia homoja ei siihen aikaan juutalaisuudessa tunnettu. Tästä kertoo se, että Raamatussa ei puhuta sanaakaan heistä. Jeesus viittaa luomiskertomukseen (1 Moos 1:26–28), kuinka Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi ja kehotti heitä olemaan hedelmällisiä, täyttämään maan ja ottamaan sen valtaansa. Luomiskertomus on yksi patriarkaalisen heimouskonnollisuuden keskeisistä perusmyyteistä, jonka tarkoituksena on varmistaa ja oikeuttaa heimon olemassaolo ja sen laajeneminen. Lisääntymiseen tähtäävä miehen ja naisen välinen liitto on oleellinen osa heimon säilymistä. Seksuaaliseen identiteettiin, nykyiseen homoliittoon tai avioliittoinstituutioon kyseinen myytti ei ota mitään kantaa. Tänä päivänä lisääntyminen ei ole enää sidottu avioliittoon. Avioliitossa elää monia vapaaehtoisesti lapsettomia pareja. Kirkon kanta on, että lasten on hyvä kasvaa avioliitossa. Kuitenkin suuri osa lasten vanhemmista elää avoliitossa, myös sateenkaariperheissä, joissa elää tuhansia lapsia. Heidän suojaamisekseen kirkon pitäisi siinä tapauksessa edistää myös samaa sukupuolta olevien avioliittoa ja pyytää Jumalan siunausta näille liitoille. Tämä edistäisi lasten tasavertaisia oikeuksia ja myös ihmisten tasavertaista kohtelua toisiaan kohtaan.

 

Jeesus ei siis vahvista Matteuksen evankeliumin jakeissa heteroseksuaalista avioliittoa, vaan hänen kärkensä on toisaalla. Kysymys on naisen alistetusta asemasta juutalaisessa patriarkaalisessa yhteiskunnassa ja avioliitossa. Miehillä oli Mooseksen lain mukaan lupa hylätä vaimo lähes tulkoon mistä syystä tahansa. Ehdot ovat mahdollisimman epämääräisiä ja tulkinnanvaraisia: Jos avioliiton solminut mies lakkaa pitämästä vaimostaan havaittuaan hänessä jotakin epämieluista, hän voi kirjoittaa vaimolleen erokirjan ja lähettää hänet luotaan (5. Moos. 24:1). Juutalaiset kiistelivät siitä, mikä vaimossa oli riittävän epämieluista, joka olisi oikeuttanut erokirjan antamisen. Joidenkin mukaan se oli oikeutettua vain silloin, kun vaimo oli sortunut haureuteen. Vapaamielisempien mielestä vaimon sai hylätä lähes mistä syystä tahansa: jos ulkonäkö repsahti, jos mies tapasi kauniimman naisen, jos vaimo varasti rahaa, oli juovuksissa, käyttäytyi huonosti tai hänellä oli epämiellyttävä luonne, oli sairas tai anoppi ärsytti miestä. Nykyajan valossa näitäkään ei voida enää soveltaa ja perustella näkemystä Raamatun kannalta oikeana.

 

Jeesuksen lause, ”He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi”, ei oikeuta ja vahvista miehen ja naisen liittoa, vaan kritisoi vallitsevaa patriarkaalista avioliittoa. Jeesus puolusti naisen tasaveroisuutta. Miehellä ei ole mitään perusteita ylemmyydelleen. Tasa-arvoisuuden takaaja ei ole enempää tai vähempää kuin itse Jumala: ”[…] minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako”. Patriarkaalisuuden vastustaminen oli yksi Jeesuksen keskeisistä missioista. Hän horjutti kolmea keskeistä patriarkaalisen vallan läpitunkemaa instituutiota: niin kotia, uskontoa kuin isänmaatakin. Jeesus oli Jumalan valtakunnan edustaja ja ruumiillistuma, joka asettui aina heikomman puolelle. Avioliittokohtauksessa on kyse juuri tästä. Miehisen kulttuurin alistama nainen on keskiössä. Samalla logiikalla meidän tulee edistää homojen oikeutta solmia avioliitto ja vapauttaa siten maailmaa taas himpun verran enemmän miehisestä ylivallasta. Jeesuksen sanoma tasa-arvosta on radikaali jopa tänä päivänä. Hänen eettiset opetuksensa ovat vailla vertaa. Jeesus sanoi: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille”. Tämä ”kultainen sääntö” on Raamatun tulkinnan avain, jolle koko Raamattu ja kaikki sen säädökset ovat alisteisia. Se vertautuu maallisen oikeuden lakien lakiin, perustuslakiin. Paavalin kirjeissä esiintyvät kohdat, jotka on liitetty homoseksuaalisuuteen, eivät puhu sellaisesta homoseksuaalisuudesta, jonka me tänä päivänä tunnemme. Minun on vaikea asettaa kristittyjä työssäkäyviä ja perhesuhteissaan vakiintuneita sisaria tai veljiä, perheenisiä tai -äitejä esimerkiksi Paavalin roomalaiskirjeessä mainitsemiksi henkilöiksi, jotka ovat luopuneet Jumalasta ja siksi langenneet kaikenlaiseen irstailuun. Ainakaan sen enempää kuin vastaavat heterot. Paavali muistuttaakin myös, että kaikki ovat syntisiä ja tarvitsevat Jumalan armoa. Sodoman syntikin on vasta jälkeenpäin liitetty homoseksuaalisuuteen, kun Hesekielin kirjassa luvussa 16 se on ”julkea itsekkyys” ja Jumalan tahdosta luopuminen. Kukapa toisaalta enää tosissaan pystyykään tuota Genesiksen kohtaa, jossa on kyse raiskauksesta, väkivallasta ja vallankäytöstä, enemmän kuin seksuaalisuuden toteuttamisesta, liittämään seksuaalivähemmistöihin.

 

Vielä haluan tuoda esille erään raamatunkohdan, jossa Jeesus itse sanoo avioliiton kuuluvan maallisen järjestyksen piiriin. Luukkaan evankeliumin 20 luvussa Jeesukselta kysytään, kenen aviomiehen kanssa seitsemän avioliittoa läpikäynyt nainen on naimisissa taivaassa. Siihen Jeesus vastaa: ”Tässä maailmassa otetaan vaimo ja mennään vaimoksi. Mutta tulevassa maailmassa ne, jotka on katsottu ylösnousemuksen arvoisiksi, eivät enää mene naimisiin.” Tämä kohta on sopusoinnussa luterilaisen tunnustuksen ja tradition kanssa, joiden mukaan vihkiminen on maallisen esivallan aluetta ja siinä tulee noudattaa sen asettamia säädöksiä. Itse asiassa kirkko ei ollut edes kovin kiinnostunut avioliittoon vihkimisestä yli tuhanteen vuoteen. Kirkko alkoi toimittaa avioliittoon vihkimisiä suuremmassa määrin vasta, kun niiden kautta avautui enemmän poliittista valtaa myöhäiskeskiajalta lähtien. Nykymuotoiseksi julkisesti tunnustetuksi liitoksi avioliitto muodostui syntyvien valtioiden yhteiskunnallisen kontrollin välineeksi. Kuninkaat eivät enää sallineet julkiselta vallalta piilossa tapahtuvaa yksityistä perheenmuodostusta, koska he halusivat kontrolloida sukuja, jotka olivat merkittäviä vallan ja varallisuuden haltijoita. Avioliittopolitiikalla oli niin sanotusti tilausta. Valtion hallitsema avioliitto ei liity moraaliin tai hurskauteen, vaan siihen kuka on oikeutettu tiettyihin, avioliiton mukanaan tuomiin etuihin. Homot ovat viimeisin näistä eduista ulossuljettu ryhmä. Samankaltaista keskustelua käytiin aikanaan mustien ja valkoisten välisistä liitoista. Heteroavioliitto ei ole kristillinen vaan päinvastoin epäkristillinen yhden ryhmän ulossulkevuudessaan.

 

Jokaisella aikakaudella on omat ihmisoikeustaistelunsa. Taistelu homoseksuaalien oikeuksien puolesta on tämän päivän maailmassa ja kirkossa yksi keskeisistä. Kysymys on jokaisen ihmisen oikeudesta saada rakastaa ja tulla rakastetuksi, niin homojen kuin heteroiden, niin vammaisten kuin vanhusten. Jumalan rakkaus ilmenee maailmassa lukemattomin eri tavoin. Se ei karsinoi ja valikoi väyliä esiintulolleen ihmisten luomien rajojen ja ennakkoluulojen tai kirkolliskokouksen heteronormatiivisen ihanteen mukaan vaan räjähtää esiin missä tahtoo, kaikista sovinnaisuuksista ja kulttuurisista sopimuksista piittaamatta. Homoseksuaalisuus on yksi jumalallisen rakkauden ilmenemismuodoista. Se on Jumalan lahja ja siunaus siinä missä heteroseksuaalisuus. Kirkon tehtävä ei ole sulkea ketään rakkauden ulkopuolelle vaan päinvastoin vaikutettava niin että mahdollisimman moni pääsisi siitä osalliseksi. Meidän on kirkkona vapauduttava ahdistuneesta seksuaalisuudesta ja moralismista ja ymmärrettävä seksuaalisuus kaikin puolin positiivisena elämän rikkautena.

 

Ajan myötä kysymyksenasettelu tullaan katsomaan yhtä absurdiksi kun nyt ihmettelemme sitä, miten oli mahdollista että eri rotuisilla ihmisillä olivat eri oikeudet ja että heitä rangaistiin siitä, että he eivät alistuneen ‘ylimaalliselle’ järjestykselle ja säännöille, että heidän tulee vaikkapa istua bussissa omilla paikoillaan. Ajatus perustuu siihen, että jokaisen tulee ymmärtää oma paikkansa ja alistua siihen. Tämä konservatiivinen ajattelu johtaa siihen, että mikään ei koskaan muuttuisi. Asioilla on aikansa, paikkansa ja yhteiskunnalla ja kirkolla järjestyksensä. Kaikki muuttuvat aikanaan ja kysymys tässä on siitä, elääkö kirkko ajassa ja sanassa. On varmaa, että tulkinta tulee tässäkin kysymyksessä muuttumaan ajan kanssa. Rangaistaanko tällöin niitä, jotka eivät taivu ajattelemaan uudella tavalla?

 

Kysymys tulee olemaan absurdi siksikin, että käsite sukupuolesta tulee muuttumaan. Jo nyt voi kysyä, tuleeko yhtä lailla vaikka Marja-Sisko Aallon vihkinyttä pappia rangaista, sillä hän on vihkinyt samaa sukupuolta olleen parin jo vuosikymmeniä sitten? Ihmisen sukupuoli kun on ennen kaikkea aivoissa, ei siinä mitä on tai on olematta haarojen välissä. Ei kenenkään miehisyys tai naiseus ole kiinni henkilötunnuksen määritelmäosasta tai siitä, millaiset tämän ulkoiset sukupuolielimet ovat. Kestävä tulkinta ei ole se, että sukupuoltaan korjaavaa ihmistä ei saisi vihkiä samaa sukupuolta olevan kanssa ennen henkilötunnuksen muutosta, mutta heti kun henkilötunnus on ehtinyt muuttua väestörekisterissä, vihkiminen olisi heti automaattisesti mahdollista. Millä lailla tämän korjausprosessissa olevan vihkiminen olisi rangaistavaa hetkeä ennen, mutta hetki sen jälkeen ei olisikaan etnekään, kun tuo määritelmähän tehdään puhtaasti maallisin menetelmin? Kysymyksenasettelu on absurdi, mutta todellisuutta ja todellista elämää. Notorinen seikka kun vielä on, että sukupuoltaan korjaavan ihmisen ulkoiset sukupuolielimet voivat edelleen olla samat ennen ja jälkeen korjausta juuri siksi, että sukupuolielinten ei anneta määrittää sukupuolta. Tarkalleen ottaen, edellä mainitun ja vallitsevan sukupuolen määrittelyn johdosta vihkijällä ei ole edes oikeutta tiedustella vihittävien sukupuolesta. Transsukupuoliset eivät ole asiassa mikään sen kummempi poikkeus kuin muutkaan. Miten muutoin suhtautua niihin, jotka ovat vihittyjä eri sukupuolta olevina, mutta joista toinen korjaa sukupuolensa kesken avioliiton? Vaikka yleinen näkemys ei vielä ymmärrä tätä problematiikkaa ja muuttuvaa käsutystä sukupuolesta ja sen määrittelystä, ei sen ymmärtämättömyyskään ole oikeutus rankaista niitä, jotka sen ovat jo ymmärtäneet. Myös tuomiokapitulilla on mahdollisuus valita linja, joka tulee kestämään historian tarkastelun ja joka tulee olemaan kirkonkin kanta ennemmin tai myöhemmin. Rankaisu ei ole pakollista, koska asian voi perustellusti tulkita toisinkin.

 

Kirkolla on nyt myös samalla mahdollisuus tehdä parannusta niistä julmuuksista, joita se on vuosisatojen aikana vainojen myötä kohdistanut homoseksuaaleihin. Olen itse saanut kuulla lukuisia tarinoita näistä hirvittävistä kohtaloista, kun ihmiset ovat ottaneet yhteyttä. Saamastani palautteesta 99% on myönteistä, mutta kirvoittaa ihmisissä kammottavia muistoja siitä, miten heitä on kohdeltu kirkon ja sen edustajien taholta. Siten en ole tehnyt ratkaisuani kevyesti, enkä halunnut toimia kirkkoa vastaan, vaan haluni on säilyttää Suomen evankelis-luterilainen kirkko elinvoimaisena ja Jumalan tahdon mukaisena. Teen paljon nuoriso- ja rippikoulutyötä, ja aika uhkaa ajaa yli kirkon, jos pitäydymme vanhoihin, ihmisten tekemiin sääntöihin. Meillä on koko evankeliumin rikkaus aarteenamme, mutta jos keskitymme vain asioiden säilyttämiseen, emmekä elä todeksi evankeliumin sanomaa rakkaudesta, eivät ihmiset enää halua vastaanottaa myöskään evankeliumia. Kirkon sisällä kuulee valtavan paljon vihapuhetta homoseksuaaleja sisariamme ja veljiämme kohtaan. Kirkon sisäinen esivalta ei ole puuttunut näihin, vaan vahvistaa ihmisten ennakkoluuloja asettamalla avioliitot erilaiseen asemaan ja tuomitsemalla kristillisen avioliiton solmineet ja tilaisuuden toimittaneet.

 

Syntyy kuva, että on tehty jotain syntistä ja kamalaa, vaikka olemme vain viettäneet aivan tavallista jumalanpalvelusta yhdessä. Syntyy myös kuva, että kirkko ei edusta eikä edistä tasa-arvoa. Pelkään, että kohta emme ole tervetulleita kouluihin tai päiväkoteihin, jotka ovat sitoutuneita tasa-arvoon eri uskontojen ja seksuaalisten vähemmistöjen kesken. Emme ole enää tervetulleita ihmisten elämän käännekohtiin ja ihmisten koteihin, jos emme kunnioita Raamattua ja ihmisoikeuksia. Joillain paikkakunnilla tilanne on jo tulehtunut kirkon hallinnon ja seurakuntalaisten välillä. Seksuaaliset vähemmistöt eivät ole marginaali, vaan lähes jokaisen seurakuntalaisen lähipiiriin kuuluu joku seksuaalivähemmistön edustaja. Minua on usein pyydetty toimittamaan perheisiin, joiden on erittäin vaikea löytää pappia, johon voi luottaa, että hän varmasti kunnioittaisi kaikkia perheenjäseniä. Myöskään homoseksuaalit tai heidän läheisensä eivät tunne voivansa osallistua seurakunnan toimintaan tai esimerkiksi lähettää lapsiaan seurakunnan kerhoihin tai leireille, sen pelossa, mitä siellä vuorossa oleva työntekijä sanoo homoseksuaalisuudesta.

 

Eräs jo 48 vuotta parisuhteessa samaa sukupuolta olevan kanssa ollut otti minuun yhteyttä huolissaan siitä, suostuuko häntä kukaan pappi siunaamaan hautaan. Vihkimisestä hän ei enää jaksanut haaveilla, hän oli niin monta kertaa ollut kirkon penkissä kuulemassa saarnaa, jossa hänet tuomitaan helvettiin. Pienellä paikkakunnalla myös muu kirkkoväki tiesi, kenestä oli kyse. Vakuutin, että kyllä pappi löytyy hautaansiunaamiseen. Samalla tiesin, että on pappeja, jotka ovat kieltäytyneet toimittamasta hautaansiunaamista rekisteröidyssä parisuhteessa eläville tai sellaisia, jotka eivät ole suostuneet ottamaan leskeä mukaan hautajaisten suunnitteluun. Surussaan ihmiset eivät jaksa taistella. Näihin epäkohtiin kirkon hallinnossa ei ole kiinnitetty mitään huomiota, vaikka ne ovat nakertaneet ihmisten ja seurakuntien elämää jo vuosien ajan. Tarjolla ei ole ollut tukea, apua tai ohjausta työntekijöille tai muille seurakuntien vastuunkantajille, jotka painivat näiden kysymysten kanssa arjessaan päivittäin.

 

Kirkolla tai sen papilla ei ole näin minun nähdäkseni mitään raamatullisia tai laillisia perusteita kieltäytyä vihkimästä samaa sukupuolta olevia avioliittoon vaan pikemminkin päinvastoin. Siksi katson toimineeni virkani velvoittamalla tavalla. En ole mikään kapinallinen. Olen tehnyt aivan tavallista papin työtäni. Kirkossa on toimitettu tänä vuonna jo ainakin parikymmentä samaa sukupuolta olevien vihkimisiä, kymmeniä siunaamisia ja lisää tulee enenevissä määrin koko ajan. Näistä rankaisu hajoittaisi kirkkoa. Siunaamisia on toimitettu myös jo aikaisempina vuosina. Nähdäkseni teologisesti siunaaminen ja vihkiminen ovat samanarvoisia, sillä vihkimisessä lisä on vain juridinen ja maallinen toimenpide. Siunaamisesta ei ole annettu rangaistuksia. Vihkimisten kohdalla tuomiokapitulien, seurakuntien ja pappien kohdalla on eroavaisuuksia. Toisten esimiehet kannustavat toimintaan ja toiset vaativat rangaistuksia. Tämä asettaa papit ja seurakuntalaiset eri asemaan keskenään. Silti jatkossakin kymmenet papit ovat sitoutuneet jatkamaan seurakuntalaisten palvelemista tässä asiassa. Minä kannan vastuuni omasta ratkaisustani ja olisin sen tuonut ilmi tuomiokapitulille joka tapauksessa. En ole tässä tilanteessa kuitenkaan omasta halustani, enkä tuomassa itseäni esille, enkä halua loukata ketään. Tässä ei kuitenkaan ole kyse minun tunteistani tai edes tuomiokapitulin jäsenten tunteista, vaan sateenkaarikansasta ja heidän oikeudestaan elää ja olla kristittyjä. On kyse ihmisistä, joita on pidetty sairaina tai jopa rikollisina, joita kirkko on tuominnut helvettiin. Joiden puolesta kieltäydytään rukoilemasta.

 

Pyydän tuomiokapitulia huomioimaan kaiken yllä olevan, sekä erityisesti sen, että ihmisten uskonvakaumus pitäisi ottaa vakavasti ja etsiä ratkaisuja, jotka kunnioittaisivat kaikkia Kristuksen ruumiin jäseniä. Niitä ei ole vielä tarpeeksi yritetty löytää yhdessä rukoillen.

 

Seinäjoki ja Helsinki, 31.8.2017

 

Henna Salo

 

Laatimisessa avusti asianajaja Juha-Pekka Hippi